Mad Max(ill)

Maxill Restaurant, Korkeavuorenkatu 4, 00150 Helsinki

Mies tiskin takana

Kaksi shulukia (eli läskiä somaliksi) kävelivät myrskyssä päämääränä ravintola, jonka henki ja veri on tästäkin blogista tuttu mies (kuva oikealla). Matka Korkeavuorenkatu neljässä sijaitsevaan Maxill ravintolaan ei ollut helppo. Infernaalinen syysmyrsky laittoi ajattelemaan lähentyvän itsenäisyyspäivän korvilla Kallion kodittomia juoppoja. Hjallis sanoisi: kovaa bisnestä.

Ravintola Maxill ei sijainnillaan prameile ja ilman ulkopuolista mainostamista on vaikea kuvitella perus ruotsinlaivaturistin koskaan eksyvän paikalle. Sen, pitääkö asiaa positiivisena, vai kuten järvenpään reisikäsi asian ilmaisisi, negana, voi jokainen päättää itse. Henkilökohtaisesti asia ei vaivannut. Itse ravintola herätti Pitäjänmäen Paronissa mieltyisiä ajatuksia; pienehkö ravintola on suunniteltu (tarkoituksella?) siten, että aulan baari on korokkeellisesti erotettu pääsalista, mutta välillä ei ole ääntä vaimentavaa seinärakennetta. Tämän vuoksi aulan keskivolyyminen puheensorina pitää huolen ettei pääsalissa vähäisen asiakasmääränkään vuoksi tunnu liian yksinäiseltä. Kapitalistin sydäntä lämmittää myös tilan tehokas käyttö.

Menun suhteen Hefeillä oli selvä suunnitelma. Toinen söisi nettisivuilla mainostetun menu I:n ja toinen menu II:n. Menu I sisälsi seuraavat ravitsemustuotteet: kevyesti savustettua nieriää mätimoussella etikkakurkkujen kera, poronsisäfilettä ja peruna-sipulipaistosta madeirakastikkeella, jälkiruuaksi suklaa-valkosuklaakakkua. Menu II sisäli härkäpastamia ja piparjuurikreemiä, paistettua turskaa, risotto nero ja chorizoa sekä jälkiruoaksi Crème brûlée ja mustaherukkasorbettia. Internet ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt itse ravintolaan sillä de facto menu oli jokseenkin erilainen kuin interneetissä. Tästä lisää tuonnempana. Villakoiran ydin oli kuitenkin se että nyt syötäisiin ja läskisti. Eli tilausta tiskiin ja porukka naurammaan. Ja sekuntikello pyörimään, tietty. Nyt otetaan lafkasta mittaa.

Keittiön tervehdys

Aijai te pikku hätähousut siellä. Luulitte, että nyt olisi alkupalan vuoro. Niggas you were wrong. Kuten korkea-arvoisille vieraille kuuluu, on keittiöllä tapana tervehtiä vieraita annoksella nimeltä "lö petit chef nöf bonjour" eli keittiön tervehdys. Free of charge tietty. Suck on that! Keittiön tervehdys oli tällä kertaa hummerikeitto "napsu" jokiravuilla. Oikein kiva ja maistuva. Näihin läskeihin osuttiin ja upottiin tällä tervehdyksellä. Kiitokset kokeille. Mösjöö ja merci.

Yllä harkäpastrami ja alla nieriä.

11 minuuttia 18 sekuntia ja 33 sekunnin sadasosaa tilauksesta: ateriat saapuvat pöytään. Välitön vaikutelma on silmää miellytävä esillepano. Pastramissa lisukkeineen ei löydy valittamisen sijaa. Ongelmaksi Jurristin mielessä nousi kuitenkin se, että kun odotukset keittiön tervehdyksellä oli ladattu sfääreiksi niin odotetun titteliottelun sijasta pastrami osoittaitui keskiraskaansarjan sijoitusotteluksi. Hyvä matsi mutta tyrmäys jäi tulematta. Toisin sanoen annos ei yllättänyt, mutta omassa painoluokassaan voitto pastramille tuli selkeillä tuomariäänillä. Selkeään pistevoittoon auttoi pastramialkuruoan erityisesti piparjuurikreemin ja balsamicosiirapin avuttaman left-right-left-right-good-night yhdistelmän  soveltaminen. PP eli Pitäjänmäen Paronin kylmäsavustettu nieriä oli niin täydellinen kuin fisk startteri vain voi olla. Itseasiassa nieriän kylmäsavu oli niin hento, ettei sitä tunnistanut savustetuksi vaan oletusarvoisesti raati luuli sen olevan graavia. PP tosin ilmaisi ihmetyksensä kuinka vähä suolaista oletettu graavi oli. Asialle saatiin closure, kun raadin tuttu puuhamies ilmestyi keittiön puolelta kysymään herrasväen ruokalutunnelmia.

Saltimbocca ja perfecto al dente -aste

21 minuutin 41 sekunnin ja 21 sekunnin sadasosan jälkeen pöytään saapui menuiden pääruoka vaihtoehdot. Jurristin pääruoka menun mukaan oli paistettua turskaa, risotto nero ja chorizoa. Pöytään katettiin kuitenkin saltimboccaa sienitagliatellen ja cafe de paris -voin kera. Mikäpä siinä, turskaa olisin mielelläni maistellut mutta saltimbocca kelpasi myös. Ei tässä niin nöpön nuukaa olla. Saltimbocca on siis pähkinänkuoressa kerrottuna pekoniin käärittyä vasikkaa eli match made in heaven. Vai onko? Jurristin herkät suolareseptorit havaitsivat lihan lievän liikasuolaisuuden, johtuen todennäköisesti juuri pekonifaktorista. Tästä johtuen annoksen pääraaka-aine olikin annoksen heikoin lenkki. Sienitagliatelle ja sen seuralainen cafe de paris -voikastikeratkaisu olikin sitten täysi 11 skaalalla 1-10. Pasta oli täydellisen al dente ja kastike sekä sienet todella hyviä. Kuten R. Kelly sanoisi: baby you're so fine (I'll piss on you).

Sopivan veristä Petteriä

PP:n pääruuaksi oli valikoitunut Petteri Punakuonon epäonnisempi sukulainen eli tarjolla oli poronfileetä ja peruna-sipulipaistosta Madeira-kastikkeella. Poronfilee oli sisältä kuten pyöveli haluaisi jokaisen asiakkaansakin olevan; Täysin veretön, mutta punaista on silti esittää yleisölle. Peruna-sipulipaistos, no siinä oli perunaa ja sipulia tietyssä suhteessa toisiinsa. Ihan hyvä hiilaripläjäys, ei valittamista. PP:n sisäinen kulinaristi olisi toivonut tapetun lapin kansalliseläimen rinnalle esim. perunapyreetä. Mutta koska on ihmisiä, jotka tykkäävät nuuhkia pikkuhousuja, niin tämänkin asian suhteen löytyy varmasti omat tykkääjät eli kuten facessa voisi asian ilmaista: "likettäjät". Madeira kastikkeen hento konsentraatio hieman peittyi lihan ja peruna-sipulipaistoksen vahvoihin makuihin, eikä alivoimatilanteestaan onnistunut nousemaan vertaistensa joukkoon.

Creme brule ja Jurristille maistuu.

39 minuutin 55 sekunnin ja 25 sekunnin sadasosan kuluttua tilauksesta pöytään kannettiin makiaa mahan täydeltä. Jurristin menukokonaisuuden kruunasi creme brule avec vadelmasorbet sekä karhunmarjoja. Varovaisesti arvioiden jälkiruoka oli helvetin hyvä. Rehellisesti arvioiden jälkiruoka oli aivan murhaavan hyvä. Ja jos arviointiin laitetaan hieman tussia ja keverilisää niin jälkiruoalla olisi voitu lahjoa Ted Bundy, Charles Manson, Lee Harvey Oswald, Anneli Auer, Paavo Väyrynen, Adolf Hitler, Eric Cartman sekä Bernie Maddoff Pyhän Pietarin vartiomista taivaanporteista jonon ohi. Jälkiruoka, tuo usein unohdettu ja aliarvioitu osa ateriaa nousi yllättäen menun parhaaksi komponentiksi. Jos nyt jotain olisi keksittävä, niin creme brule olisi voinut olla lämmintä. Silloin kylmä vadelmasorbet olisi tuonut siihen mukavan kontrastin. Kylmä ja kuuma, get it? Creme brule kuitenkin tyypillisesti ja autenttisesti tarjoillaan kylmänä, joten ei auta valitella. Ajatuksia herättävä ajatus kuitenkin. Siitä vain kehittelemään.

Tuplasuklaakakku- ja kahviekstaasi.

PP:n jälkiruoka olisi laittanut jokaisen XY-kromosomivammaisen pikkuhousut tippumaan ja antautumaan mitä pervoimmille ehdotuksille pelkästä lipaisusta. Kyseessä oli tuplasuklaakakku, joka oli ihan aikuisten oikeasti puhdasta suklaata, mikä vain ulkoisesti näytti kakulta. Varsinainen leidari (=ladyboy) siis. Kakun pohjalle oli siunaantunut maitosuklaata ja sen päälle valkoistasuklaata. Koska PP on kahvinarkomaani ja tämän vuoksi oppinut nauttimaan suklaisista yllätyksistä, niin ensireaktio jälkiruuasta oli kaikin puolin anti-negatiivinen. Mutta rehellisesti sanottuna jälkiruoka oli hieman liian tuhti. Suklaata oli n. 150-200g ja näin kaksilahkeiselle tallaajalle aivan liikaa. Mutta koska hameväen aivorunko pystyy tuottamaan loputtoman määrän ihmiskehon omaa orgasmia eli dopamiinia ahtaessaan tätä kaakoamassajäähdykettä kitusiinsa, niin jälkiruuan potentiaaliset mahdollisuudet ovat selvästi nähtävissä. Vain tuotteen markkinointisegmentti on pielessä. Jälkimainintana: tuplasuklaakakusta voisi saada mielenkiintoisesti erilaisemman, jos suklaa tasapainon kääntäisi ympäri ja antaisi tälle parempaa lämpöhoitoa kuin Leningradille natsipiirityksen aikana. Koska jokainen itseensä kunniottava cocomassan ahtaaja tietää, että valkosuklaan sulamispiste on joitain asteita alhaisempi kuin valkosuklaan, niin pienellä lämpöhoidolla valkoiselle kakkuraukalle luotaisiin ruskea bukkakemainen erinomaisuus.

Jurristin loppukaneettina nostettakoon esille edellä mainittu creme brule tapaus. Vaikka jälkiruoka oli todella hyvä, se ei kuitenkaan loppujen lopuksi tarjonnut mitään uutta. Kuten totesin, olisin jossain määrin toivonut sen olleen lämmin, vaikka näin creme bruleeta ei olekaan tapana tarjota. Se olisi kuitenkin tuonut siihen yllätyksellisyyttä. Tämän voidaan todeta koskevan koko menuuta. Kaikki osat itsessään olivat todella hyviä, mutta kuitenkin ennalta arvattavia, jos ilmaisu sallitaan. Yritän siis sanoa, että menu kokonaisuudessaan ja ruoat olivat hieman tylsiä. Ehkä menuun alunperin kuulunut turska olisi nivonut kokonaisuudeen tiukaksi paketiksi, jossa yllätysmomentti olisi myös ollut läsnä. Jurristin arvosanaksi Maxillista kuitenkin vahva 8/10.

Kokonaisuudessaan PP:n menu oli täydellisyyttä hipova. Jälkiruuastakaan ei voi liian paljon sanoa pahaa, koska eihän se missään nimessä ollut huonoa. Ainoastaan hienoiset etikettivirheet, kuten alkuruokailuvälineiden puute, tarjoilija ei varmistanut fileen kypsyysastetta, vaan se piti itse varmistaa sekä se, ettei ruokalistoilta löytynyt menuja, jotka ovat ravintolan kotisivuilla. Näillä aspekteilla ravintolan loppuarvosanaksi PP pyöräyttää pii-asteikolla 2,94 / 3,14 3CaO SiO2 (sementti-partikkelia). Menisin siis toistekkin.

Ps. Mikäli joskus eksytte läheiseen Kom ravintolaan, niin kyseisen paikan wc ei sovellu kakkimista varten, ainakaan jos omistaa hiemankin pidemmät koivet.

Hefet ulkomailla, part I - Ich bin ein dönerberliner

Guten tag arvon lukijat, kaikki te kaksi!

Koska blogistiemme elämä on niin suunnattoman hektistä, henkisesti kuluttavaa ja fyysisesti uuvuttavaa sekä syystä, että insinöörillämme on harvoin luova olo, on blogin päivittäminen lievästi sanoen ollut jäissä noin 337 päivää. Koska kylmä fakta kuitenkin on (kuten eräs suuri ajattelija asian on ilmaissut), että "jos ei syö, voi kuolla", on arkistoon kertynyt kiitettävä määrä aineistoa. Vakaa aikomus onkin, että aineiston purkaminen aloitetaan nyt ja toivottavasti kiihtyvällä tahdilla. Näin, koska tavoitteenamme on tarjoilla lukijoillemme, teille kaikille kahdelle, korkealaatuista ja globaalia ruokajournalismia. Bitte schön!

Kuvan ravintola ei liity kirjoittajaan

Annetaan näin ensimakuna hieman tiiseriä tulevasta. Allekirjoittaneet ovat viimeaikoina käyneet ulkomailla, joten tulevat kirjoitukset sisältänevät matkokertomuksenomaisen makumatkan esimerkiksi dönertaivaaseen, siansorkkamaiseen Müncheniin sekä lonkeromaiseen Lissaboniin. Tulossa on myös "spin-off" tyyppinen videoblogi, jossa keskitytään maistelemaan maailman yrjöttävämpiä shotteja. Jotkin valikoidut ihmiset ovat tästä jo mahdollisesti etukäteismaistiaisia saaneet. Mutta tästä lisää myöhempänä, stay tuned!

Mutta mennäänpä astiaan. Ensimmäisessä makumatkalaisessa osassa blogistimme sekä sekalainen joukko asiaankuuluvaa hämmentäjää suuntasivat Berliiniin hämmentämään. Hämmentävästi Berliinissä tuli myös syötyä, noin niinkuin ainakin näin krapulansinisten ajatusten takaa muisteltuna. Mutta miten börliiniläisittäin siis syödään? No ainakin halvalla ja hyvästi! Ja varsin lihapitoisesti. Matkaseurueesta tosin löytyi huhujen, ja yhden närkästyneen kananuudeleista kieltäytymisen, perusteella myös vegaanihenkilöitä. He voivat halutessaan kertoa kokemuksistaan vaikka kommenttiosioon. Tai eivät. Eihän tätä kuitenkaan kukaan lue. Noniin.

Ensimmäiseksi otetaan tietysti käsittelyyn Berliinin lahja kaikille krapulaisille, humalaisille, yksinäisille, kaikille. Döner kebap, ystävien kesken pitakebu. Mutta ensin hieman kebabfaktoja. Eurooppalaistyylisen kebabin faijaksi on kutsuttu Turkissa syntynyttä Mahmut Aygünia (1921–2009), joka muutti Saksaan 16-vuotiaana ja tarjoili ensimmäisen kerran ravintolassaan Berliinissä kebabia pitaleivällä vuonna 1971. Tätä ennen kebabia oli saanut riisin kanssa, mutta leipään kääriminen muutti sen pikaruoaksi. Tämän seurauksena döneristä tulikin suuren kansanosan ruokaa eli dönerille kävi niin sanotusti timosoinit. Nykyään dönereitä myydään Saksassa noin kaksi fucking miljoonaa kappaletta päivässä ja vuosittain noin 3,5 motherfucking miljardin euron edestä! Tiesittekö muuten, että Suomessa jokaista 5222 asukasta kohden on yksi kebab ravintola?!?!

Kuvassa oleva döner on tuttu korkkareista.

Etukäteisfiilistelyt döneriövereistä ja sen sellaisista latasivat odotukset niin korkealle, että todellisuuden mahalasku oli jokseenkin väistämätön. Mukaan mahtui siis myös pettymyksiä ja keskinkertaisia suorituksia. Mutta ero oli kuitenkin huomattava verrattuna Suomesta saatavaan jauhelihaan pitaleivän välissä. Saksalaisen dönerin kanssa oli ensinnäkin suhteellisen selvää, että sen tekijät pelasivat aivan eri liigassa kuin suomalaiset vastinparinsa. Ero oli kuin Tapparalla ja Dortmundilla. Kebab ravintoloista/kioskeista välittyi ammattimainen tekemisen meininki ja vartaassa pyörivä, itsetehty, lihajytky näytti ja maistui totaalisen paremmalta kuin kotoisa samanlainen. Dönerin seuraksi lisukkeita leivän välissä oli myös jokseenkin erilaisen oloinen ja määrällisesti poikkeava satsi kuin normaalisti olemme tottuneet. Normaalin salaatin, sipulin sun muun lisäksi välistä löytyi perunaa, munakoisoa, marinoitua punasipulia ja, hemmetti vieköön, vaikka mitä muuta. Kastikkeista erikoismaininta kuuluu mangokastikkeelle, yllätysveto, joka myös toimi raikkaana lisänä. Erikoismaininnan saa myös kanadöner. Dönerkioskit tuntuivat olevan auki läpi yön ja mikä parasta hintaa kebabtaskulle tulee vain 2,5 euroa. Siitä ehdottomasti Berliinin dönereille Hefejen seal of approval! Suositellaan nautittavaksi helvetin halvan ja hyvän saksalaisen oluen kera (jota myös saa läpi yön)!

Seuraavassa osassa seikkailemme edelleen Berliinissä ja tutustumme schnitzeleiden ja makkaran makoisaan maailmaan. Pysykää kanavalla!

Ps. Kuten jotkut ehkä huomasivat, niin hefejen olinpaikat ovat tarkentuneet Pitäjänmäelle ja Alppilaan. Kaikki ihailijat voivat siis siirtyä vanhoilta alueilta uusille kulmille parveilemaan.

Vihannes – Mies vai ruoka?

Vegemesta
Vaasankatu 6
00500 Helsinki
www.vegemesta.com

Gastronauttimme ovat tällä kertaa perehtyneet eettiseen pikaruokaan. Henkilöille jotka blogistejamme yhtään tuntevat, tuskin tulee yllätyksenä, että kirjoitusvastuu tämänkertaisesta ravintolasta on annettu Oulunkylän Frank Papalle eli herra TKK:lle. Viiltävää analyysia s'il vous plait nönnönnöö oui.

Mielessäsi saattaa olla rasvainen-epäterveellinen-mutta-niin-hyvä-roskaruoka eli ns. pikaruoka, kun olet painanut pitkää päivää toimistolla facebookatessa tai työmaalla röökiä poltellessa. Tällöin tällä ”kaloripläjäyksellä” on vain primitiivinen tarkoitus tyydyttää ihmisjätteen energiavaje. Kun kahden pullan puoliskon väliin istutetaan jauhelihapihvi, juustoa, majoneesia ym. vulgaarin ja joskus vähintäänkin epäilyttävän näköistä eturauhasmäskiä, mmm… kyllä mies nauttii. Tämä siis aikaa ennen kuin julkkikset ja muotilehdet ovat alkaneet vannoa kasvisruuan nimeen. Kasvisruuan puolestapuhujat kertovat sen olevan ekologista ja vähintäänkin pelastavan maailman pahalta ruuan massatuotannolta, missä sikojen ja muiden farmieläinten ihmi…eläinoikeuksia riistetään törkeästi. Kyllä sialla tulee olla oikeus siinä missä ihmiselläkin...

Jos nyt rehellisiä ollaan niin faktahan on, että lihakilon (härkää, sikaa, aasia, paviaania jne.) tuottaminen kuluttaa energiaa enemmän kuin kilo jäävuorisalaattia. Se, että nämä kaksi tuotetta ovat millään tavalla vertailu kelpoisia, on mielestäni vähintäänkin kyseenalaista. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta itse olen aina kuullut vain puhuttavan, että kasviksia on ekologisesti halvempi tuottaa, mutta sitä ei koskaan ole skaalattu lihan sisältämään energiamäärään. Empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet, että kiinteänvedensyöjät painavat harvoin yli 80kg, toisin kuin horisontaalisesti haasteelliset ihmiset, jotka vetävät lihaa alas kurkusta. Tapauksia normaalijakauman ulkopuolella toki on, mutta tilastollisesti tällä ei ole juurikaan merkitystä.

Nyt kun vuotohanat on avattu ja vähintäänkin keskustelua aiheesta saatu herätettyä, voidaankin siirtyä arvostelemaan Helsingin Kalliossa sijaitsevan vegetaristi pikaruokala Vegemestan antimia. Paikkahan ei millään muotoa erotu kuppiloiden ja porttoloiden välistä, muutoin kuin vihreällä kyltillään. Sisään tultaessa sieraimessa ei leiju poltetun lauantaimakkaran käry. Ruokalistalla on monelle lihanystävälle joitain täysin vierasperäisiä sanoja, kuten marinoitu tofu, vegan schnitzel leivitetyllä vehnäproteiini pihvillä sekä soijanakki.
Mutta koska periaatteena on kokeilla kaikkea, jopa kaverin siskoa, niin Työmaan Tohtori valitsi listalta vegan schnitzelin ja Talousrikosten Tuleva Taitaja otti kaupungin suosituimmaksi mainostetun Kippari-hampurilaisen, jonka ”pihviä” näytteli savujuustolla kuorutettu soijapihvi. Kun tofun kääntelijä tiedusteli kumpaan viljatuotteeseen blogistit haluaisivat kasvistuotteensa käärittävän, niin vehnäsämpylä vei voiton ruispohjaisesta sämpylästä. Rehellisesti sanottakoon pettymyksen olleen melkoisen suuri, kun ajatukset toivat mieleen käsin leivotun muhkean sämpylän, mutta eteen kiikutettiinkin Fazerin ei niin tuoreeseen vehnäpuikulaan puettu hampurilainen. En tiedä ihan varmuudella miksi, mutta mieleni valtasi viha ja kusetetuksi tullut olotila. Hampurilainen maistui kuitenkin ihan pätevälle, käytetystä sämpylästä huolimatta. Aasialaisten suosikkimausteesta valmistettu pihvi maistui omalla tavallaan ihan hyvältä, tosin suuren osan teki maukas valkosipulimajoneesi.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli mieltä mullistava ja vähintäänkin ajatuksia herättävä. Olen aina sanonut, että ei kasvisruoka ole niin paskaa kuin sen voisi kuvitella olevan, mutta kun valinta tulee tehdä soijapihvin tahi fileen välillä, niin valinta on melkoisen selvä. Jotkut kovan luokan aktivistit voisivat argumentoida väittäen soijapihvistä saavan aivan minkä tahansa lihan veroisen oikeilla mausteilla. Koska edeltävä kämppätoverini oli paatunut itujen purija joka tykkäsi silloin tällöin ruokkia myös minua kasvisruuillansa, voin yhtyä väitteeseen, että kasvisruuastakin on mahdollista saada maukasta oikeiden mausteiden avulla. Aina se ei kuitenkaan ole vain se maku-faktori vaan joskus tässäkin blogissa mainittu ruuan tekstuuri. Tofu, soijarouhe tai muu vastaava lihan korvike ei vain pysty tarjoamaan samanlaista purupintaa, joka syntyy vain oikeasta lihasta. Se ihminen joka väittää soijarouheen muistuttavan jauhelihaa, joko valehtelee tai on muuten vain tyhmä.

Vegemestan arvosteluun palatakseni, hampurilainen oli hyvää ja voisinkin kuvitella itseni joku toinen kerta kokeilemassa jotain muuta listan tuotetta. Miinuksia tuo jo mainittu Fazerin puikula, mutta myös hinta. Sillä missä mäkkärissä koko läskiannoksen hinta on 6€, niin Vegemestassa samalla hinnalla saat pelkän hampurilaisen, jonka kokoluokka on hivenen alempi kuin Hesen kanahampurilaisessa. En rehellisesti osaa sanoa mitkä ovat hampurilaisen todelliset valmistuskustannukset ja siitä saatavat katteet, mutta tämän hintaisena Vegemestan tuotteet tuskin tulevat koskaan suuremman kansanryhmän suosioon vaan pysyvät ennemmin sille asetetulla paikalla eli erikoisruokaravintolana. Kaikki edellä mainitut seikat huomioon ottaen Vegemestan on tyytyminen Työmaan Tohtorilta annettuihin 2,5 kakkosneloseen.

Blogin toinen gastronautti, hra. Jurristi pyöräyttää arvosanaksi 2 starbaa. Syynä tähän varsin vaatimattomaan tulokseen ovat Tekniikan miehen jo yllä mainitsemat seikat, päällimmäisinä hinta sekä kuiva sämpylä. Pienellä viilauksella ja hintojen tarkistamisella Vegemestalla olisi ollut mahdollisuudet vaikka 4 tähteen, sen verran hyvä ja lupaava Kippari-hamppari oli. En lähde tässä ottamaan kantaa kasvisruoan eettisyyteen tai terveellisyyteen, katsokaa esimerkiksi Food inc. tai Fast Food Nation ja tehkää omat johtopäätöksenne. Jossain määrin paremmalla omallatunnolla lähellä tuotettua kasvisruokaa kuitenkin syön.

Loppussa palataan vielä TKK:n miehen jo esittelemään palstaan "Asia mikä todella kiertää mun rattaita", vol. 2: On sinänsä ihan ok ja jopa tavanomaista, että kun sinulla on kahvila tai ravitsemusliike kadun varrella, niin sijoitat ikkunan ääreen korkean ns. baaripöydän. Tila-logistiikan kannalta tämä on järkevää, koska tällöin ihmiset voivat paremmin syödä myös seisoaltansa, milloin nämä kuluttavat vähemmän liikkeen neliöitä ja uusille typeryk… maksaville asiakkaille jää enemmän tilaa. Luovana vittuiluna otan päätöksen sijoittaa normaalikokoiset tuolit 130cm korkean pöydän eteen, jolloin jopa Helsingin Sanomien selailusta tulee yhtä vaivalloista, kuin kaktuksen ulostamisesta.

Lörts.

Breaking news - Boob-a-licious

Pikaruokaa pikaruokaa pikaruokaa! Tässä on ollut ajatuksena ja työn alla (juu juu ihan kohta taas tulee) kirjoittaa pääkaupunkiseudun snägäritarjonnasta. Empiirinen tutkimus tosin jatkuu vielä tovin, koska kaksi käytyä grilliä ei riitä kattavaksi otannaksi näinkin kunnianhimoisessa gastronauttisessa blogissa. Onneksi alkoholintäytteisistä viikonlopuista ei tässä todellisuudessa ole pulaa, joten voimme odottaa snägärikäyntejä varsin hyvällä tahdilla. Ongelma on lähinnä siinä, että enemmän tai vähemmän delirium tyyppisessä tilassa, jossa yleensä snägärillä kohtaamme, sattuu ja tapahtuu niinkin hassusti, että ei muista pureutua ruoan ytimeen. Lähinnä tapana on vetäistä annos turpaan sen enempiä miettimättä kuin miettisit edellä olevan syyttömän teinin vetäisemistä turpaan. Pyrin kuitenkin pyhittämään hetken syvemmälle pohdiskelulle, kun nyt viikonloppuna ahdan makkaraperunaa "in a Lakend state of mind".

Nyt kuitenkin todelliseen päivän kuumaan perunaan: Hooters, Burger King sekä TGI Friday's ovat rantautumassa Suomeen! Nuo enemmän kuin periamerikkalaiset massojen ja massakkaiden syöttölät ovat täällä tuttuja lähinnä Hollywood elokuvista sekä ruotsinlaiva etapeista. Tunnetusti ainoa syy mennä Tukholmassa maihin, eikä jäädä potemaan kuolemaa hyttiin, on ollut Burger King. Surullista, mutta maittavaa. Tämä sanottua, on Suomi siis siirtymässä pois rautakaudelta ja toivottaa Babylonin tervetulleeksi whoppereineen, hot wingsseineen ja lisääntyneinä verisuoni- ja sydänsairauksineen.

Kuten ylhäällä todettu, jokainen joka on Tukholmassa käynyt on myös käynyt Burger Kingissä (vaikka onhan tuo tapa nykyään aika passé). Ja onpahan BK tehnyt Helsinkiin ja Tampereelle visiitin back in the days. TGI Friday's on kuitenkin ainakin päällepuhuneelle suhteellisen tuntematon suuruus. Mieleen lähinnä tulee jostain syystä Happy Days ja Richie, Potsie ja the Fonz. Tästä syystä oli pakko luukuttaa youtube ja TGI Fridaysin mainos. Arvostan erityisesti 12 sekunnin kohdalla tapahtuvaa innovatiivista toimintaa hampurilaisen dippauksen muodossa. Mmmm, fatning...

Henkilökohtaisesti Jurristi ei tiedä ollakko innoissaan uusista tulokkaista. Pikaruokaa ja roskaruokaa maailmaan mahtuu ja tuovatko uudet tulokkaat tähän sceneen mitään uutta? Hootersin konsepti on kieltämättä omaperäinen ja hienolla tavalla perverssi. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta kukapa nyt ei haluaisi katsoa hooterseja ja lykkiä naaman täydeltä Hot Wingsejä. Kyseessä on siis todellinen perheravintola, so up yours Ronald McDonald! Ymmärtääkseni Tgi Friday'sin ja Hooterin ruokalista muistuttaa jotakuinkin vaikkapa Chicosin tai Memphisin ruokalistaa, joten mitään yllättävää kyseiset paikat tuskin ruoan suhteen tuovat. Hollywood gloria ja glimmer sekä uutuuden viehätys näissäkin paikoissa varmaan ainakin alkuun vetää väkeä paikalle ja onhan Hootersin konsepti jotain täysin muuta kuin täällä on ennen nähty. Povaankin jollekin näistä kolmesta samanlaista kohtaloa kuin suurella hypellä lanseeratulle Planet Hollywoodille.

Jurristi jääkin nälkäisenä ja mielenkiinnolla odottamaan kaikkia kolmea. Kysymys kuuluukin milloin myös Wendy's ja KFC seuraavat perässä?

Se on ehkä pieni, mutta toimiva - KarlJohan

Ja taas mennään! Hefet ovat palanneet kesälaitumilta ja vehkeiden oltua levällään kohta kolme kuukautta onkin jo hyvä aika töötätä materiaalia eetteriin. Tällä kertaa hyppäämme Docin ja Martyn kanssa DeLoreanin kyytiin ja palaamme takaisin aikaan ennen jalipallon ÄmÄm-kisoja, pahoittelut viivästyksestä.

Hefejen tämänkertainen makumatka oli tarkoitus suuntautua rehellisen pihvin pariin. Vaatimattomuutta hefet eivät tunnetusti kuitenkaan tunne, joten googleen ”stadin paras pihvi” ja paikka valittu. Tälläkään kertaa hefet eivät lähteneet matkaan yksin, vaan mukaan oli saatu Järvenpään Aurinkokuninkaana tunnettu yksilö, E. Pekkala. Totutusta tyylistä poiketen annetaan Järvenpään vahvimmalla polvella ja sutjakaimmalla kynällä siunatun vieraan purkaa tämänkertainen ravintolavierailu. Individual effort, olkaa hyvä!

"Muutama kuukausi takaperin tuli puheeksi että voisin lähteä Hefejen mukaan pyörähtämään jossakin ravintolassa. Sovimme jo tuossa vaiheessa yhteistuumin, että olisi mukava käydä testaamassa jokin erinomainen pihvipaikka. Oma ulkonäköni nimittäin alkaa pikku hiljaa muistuttaa sellaista, että en edes pääsisi kasvisravintolaan sisään joten yhteenkuuluvuuden tunne vakiohefejen kanssa on suuri. Ja koska raati on nähnyt minun syövän ja huomannut tuon muistuttavan aika kovankin luokan urheilutapahtumaa, oli homma selvä ja pihvi, tai jotain muuta erittäin ruokablogimaista sanakikkailua.

Saavuimmekin pihviravintola Parilla Espanolaan (http://www.parrillaespanola.fi/index.php) ja alkuvaikutelma olikin erinomainen. Insinööri ilmoitti poistuvansa vessaan ja että olutta saa tilata pöytään. Erittäin mukavanoloinen tarjoilija tulikin luoksemme ja kysyi mikä miehillä oli hätänä. Kerroimme että kolme nälkäistä janaria olisi tulossa syömään. Ilman varauksia ei paikkaan kuitenkaan ollut juuri tänä perjantaina mitään asiaa. Eli pienoisena vinkkinä voinkin kertoa, että paikkaan kannattaa soittaa ennen kuin saapuu Järvenpäästä pyörällä, junalla, raitiovaunulla ja kävellen. Rauhoittelin itseäni, sillä tiesin että kohta tapahtuu mukavia kun rautaisilla hermoilla ja pitkällä pinnalla varustettu insinöörimme, joka jo valmiiksi oli ehtinyt peippailla ympäri sateista Helsinkiä, saapuu ulos vessasta. Odotimme miestä vessan oven edessä ja tokaisinkin, että kohta tulee penaltia, se on varma. Ovi ei ollut vielä edes täysin auki kun mies huusi jo ovelta että ”EI TILAA?!?”. Onneksi loppupeleissä miehemme otti tilanteen kohtalaisen huumorilla, sillä kaikella kunnioituksella, meistä ei kukaan olisi uskonut että paikka olisi varattu täyteen. Tätä episodia ennen mukava tarjoilijasälli oli antanut meille pari vaihtoehtoa minne suunnata, ja lähdimme kokeilemaan onneamme.

Tarjoilijan suositteleman ravintolan nimi oli KarlJohan (http://www.ravintolakarljohan.fi), joka sijaitsi noin 100 metrin päässä Parilla Espanolasta. Paikka teki heti alkuun hyvän vaikutelman. Pieni, mukava ja rauhaisa. Kaikki allekirjoittaneen vastakohtia.

Hetken aikaa pohdittuamme ruokalistaa, sen monipuolisuutta tai sen puutetta, kaikki löysivät listalta haluamansa. Jurristi satsasi Worschmakkiin (19€), Insinööri munuaisiin (19€) ja itse otin Pippuripihvin (27€). Tiedän että kyseessä oli kohtalaisen väsynyt valinta, mutta olin asettanut itseni moodille jossa vain pihvi kelpaa ja sen muuttaminen olisi vaatinut todella paljon. Kun olimme tilanneet ja tarjoilija poistunut, huomasin seinällä mielenkiintoisen tekstin: ”Päivän saalis: järvitaimenta, nokkospaistos ja uusia perunoita”. Hinta oli 22 euroa ja mielestäni homma alkoi kuulostamaan kohtalaisen kilpailukykyiseltä. Lähdin lähestymään tarjoilijan tiskiä mielessäni vaihtaa annokseni tähän kalavaihtoehtoon. Tarjoilija näki että lähestyn tiskiä ja hän poistui takahuoneeseen. Mietiskelin hiljaa mielessäni, että kohtalaisen erikoinen ratkaisu henkilöltä, jonka perimmäisenä tarkoituksena kuitenkin on asiakaspalvelu. Nopea tarkastus että paidalla ei ole edellisen päivän menua tai etten ole muutenkaan mitenkään tavallisempaa erikoisemmassa kunnossa. Kaikki oli niin kunnossa kuin voi olla, eli kyseinen tapaus ei vain ollut innostunut palvelemaan minua. Muutaman minuutin päästä hän saapui takaisin tiskinsä ääreen ja oli aivan kuin ei olisi alunperin huomannutkaan minua. Kysyin olisiko mahdollista vaihtaa ruokaani toiseen, mutta tässä välissä pihvi oli jo uunissa, joten tähän oli tyydyttävä.

Ruoka saapui pöytään todella nopeasti vaikka paikka oli ihan täynnä. Ensivaikutelma ruoasta oli erinomainen. Pihvi näytti hyvältä ja oli niin täydellinen medium kuin voi olla. Itse annoksesta, ja nimenomaan sen esillepanosta en voi sanoa sen kummempaa. Ymmärrän toki että ruoka tulee laittaa lautaselle niin, että se on houkutteleva ja kaikki raaka-aineet ovat tyylikkäästi esillä. Ja värit, oi ne värit, pitää olla juuri eikä melkein. Varmaankin. Esillepano on mielestäni hieman sama kuin juuri ennen kuin vedät vastapalloon moottoritiellä bussin kanssa, rupeat katsomaan onko tukka varmasti hyvin. Meistä molemmat, niin pihvi kuin minäkin, tiedämme että kohta mennään ja lujaa. Ihan sama vaikka pihvin päällä olisi töttöröhattu ja reunassa kiinni vappupilli.

Oma annokseni oli erittäin maittava kuten jo mainitsinkin. Kastike oli täysin normaali, juuri kuten sen pitääkin. Perunapaistos oli erittäin passeli ja sitä oli juuri sopiva määrä. Hieman nolona joudun myöntämään, että kasvikset olivat niin hyviä, että niitä olisi saanut olla hieman enemmänkin."

Jurristin on syvempään spekulaatioon herra E. Spekulan analyysin jälkeen turha mennä. Vorschmackista on kuitenkin syytä sanoa erinäisiä asioita. Vorschmackkihan oli Marsalkka Mannerheimin suosikkiapetta ja legenda kertoo, että itse Marski olisi kyseisen ruokalajin Suomeen tuonut. Mene ja tiedä. Inteernet kertoo kuitenkin, että kyseessä olisi paremman alkuperän puutteessa juutalais-puolalais-balttialaisruotsalainen ruoka. KarlJohanin Vorkun pääasiallisena lihana oli lammas johon ilmeisesti oli myös sotkettu silliä makua tuomaan. Vorkku tarjoillaan perinteisesti etikkapunajuurella, suolakurkkukuutioilla, uuniperunalla ja tietysti runsaalla smetanalla höystettynä. Ja kun Talvisodan hengellä on menty ja pöytään tuodaan marsalkan herkkua, on ainoa vaihtoehto ottaa kyytipojaksi Marskin ryyppy. Etiketti ja tarina Marskin ryyppyynkin on (josta Jurristin Grand old man eli faija jaksaa joka joulu kertoa): Nuoren Mannerheimin aikaan vodka kuului jokaiselle aterialle Pietarissa. Mannerheimilta on tiedusteltu piripintaisen ryypyn taustaa, johon marsalkka on kertonut tarinan upseerikoulutuksensa ajoilta. Pietarissa oli tapana, että osa upseerien palkasta tuli ryyppyinä; yksi aamiaisella ja kaksi päivällisellä. Valtion kustannuksella jokainen luonnollisesti halusi lasinsa mahdollisimman täytenä, joten ne kaadettiin piripintaan. Ryyppy koostuu kolmesta ainesosasta; Rajamäen akvaviitistä, ginistä ja kuivasta ranskalaisesta vermutista.

Vorkku ei kuitenkaan kutitellut juurikaan Jurristin makuhermoja. Maku oli kuivakka ja väkevä, höysteiden kanssa kuitenkin varsin ok, ryypyn kanssa jopa viekoitteleva ja irstailuun yllyttävä. Jurristi päätyykin E. Spekulan kanssa samaan johtopäätökseen eli kyseinen ruokalaji toimisi todennäköisesti mainiosti ryypyn kanssa alkuruokana, mutta pääruoaksi en tule tätä enää tilaamaan. 19 euroa pääruoasta ei ole paljon, joten hinta-laatusuhde osui edes jollain tapaa kohdilleen.

Tulevaisuuden rakentamisneuvoas eli Ingenjööri oli erittäin tyytyväinen munuaisvalintaansa. Munuaisseos oli pakattu sievään makkarakuoreen, jolloin niiden ulkonäkö lähenteli Lidlin pikkumakkaroita. Vieressä ruokailevan Juristin mielestä munuaismakkarat näyttivät jonkin nisäkkään kiviksiltä ja, että minulla olisi jonkinlainen fiksaatio palleihin. Ketä siis huijaan? Kivek... munuaiset maistuivat yllätyksenomaisesti aivan kivek... maksalta. Näinkin laajan tilastollisen tutkimuksen jälkeen voinkin siis väittää kaikkien sisäelinten maistuvan maksalta tai ainakin toistensa kanssa samalta. Munuaisten tekstuuri oli makkaramainen; kiinteä pinta joka purtaessa naksahtaa kuin kesäinen kabanossi, mutta sisällä oleva munuaismassa antaa huomattavasti lihaisemman vaikutelman kuin em. ö-luokan makkara. Oiva kilpailija ensi kesän grilliherkuille? Risotto kastikkeineen oli todella maistuva kokonaisuus munuaisten rinnalla, vaikka olikin oikeaoppisen puuromainen. Voinkin todella lämpimästi suositella munuaisia kaikille jotka vähintäänkin harrastaisivat irstasta seksiä vastapaistetun maksapihvin kanssa. Jälkiruuaksi harrastin juustokakkua. Mielessäni muodostin kakunpalan muotoisen jälkiruokaelämyksen, mutta hämmästystä aiheutti kun pöytään ilmestyi mascarpone (ei todellakaan kiinnosta onko oikein kirjoitettu) ja kuten E. Spekula juustokakusta totesi, se oli isketty cocktail-lasiin ja oli estetiikan kanssa samaa tasoa kuin Lahtelaisilta grilleiltä tilattava lihamuki. Itselläni ei sinänsä ole mitään henkilökohtaista mascarponea vastaan, mutta ihmettelen vain miksi näin?

Herra Spekulan arvosana paikalle on 3 ½. Täysin tyytyväinen vieraamme ei palveluun ollut ja eivätkä Hefejen ruoat olleet häntä varten, mutta pihvi lisukkeineen oli kertoman mukaan erittäin mainio. Suosittelut paikasta lähtevät kaikille ruoasta pitäville ihmisille. Lopuksi tietenkin tärkein kysymys: menisitkö samaan paikkaan uudestaan? "Tottahan toki, mutta melkeinpä pelkästään sen takia että en saanut maistella tällä kertaa päivän saalista, eli järvitaimenta. Se pitää käydä kyllä ehdottomasti kokeilemassa". E. Pekkalan arvostelu on syytä päättää erään toisen tunnetun suomalaisen Aurinkokuninkaan sitaattiin, joka varmasti kuvaa Pekkalan tuntemuksia hefejä kohtaan: Toi järjestelmä on nyt tullu niinku tiensä päähän. Onnittelen. My fuckingratulations. Piste".

Vallilan Jurristi kertoo arvosanaksi pelkän syödyn ruoan kanssa pyöreän 2. Kokonaisuuden huomioon ottaen arvosana nousee kolmeen, ja veikkaanpa, että muuta kuin Vorschmackia syötyään arvosana nousisi 4:ään.

Insinööri paukuttaa Pazloden pyssyllä arvosanaksi 3,5 kampanaulaa. 4 olisi tullut ilman jälkiruoka sekaannusta. Asia mikä todella kiertää mun rattaita vol. 1 on se, että en ole koskaan ymmärtänyt miksei ravintoloissa voida pitää tuulikaapin molempia ovia kiinni. Asia ei juurikaan häiritse jos istut avotakan tai lämpöpatterin vieressä kaukana sisääntulo-ovesta. Toisaalta jos ravintolasi on kotoisa (lue=säälittävän pieni) ja sen vuoksi ruokapöytiä täytyy sijoittaa ulko-ovea tukkimaan, niin olisiko mitenkään mahdollista pitää näitä rakennusfysikaalisesti tähän tarkoitukseen suunniteltuja "tuulen-pidättäjiä" mahdollista kiinni?

Phileas Fogg, Passepartout ja Tiko - Ravintola Gastone

Ristorante Gastone
Korkeavuorenkatu 45
00130 Helsinki
Tel. +358 9 666 116
Fax +358 9 666 118
ristorante@gastone.fi

Jo edellisessä kirjoituksessa Vallilan oma Judge Dredd valitteli kirjoittajien hairahdusta fine diningin lompakkoa syövään virtaan. Toisaalta pyttipannua ja hernekeittoa saa kotona ja munahampurilainen tuli syötyä edellisenä iltana Kurvin grillillä, joten menköön. Ravintolan valintaan vaikutti myös paikalla oleva, löysillä lanteilla siunattu ruoan ammattilainen Järvenpäästä (kuva alla). Olihan Normihefejen jo aikakin tuoda hieman asiantuntemusta ruokapöytään, joten ruokaa voidaan tällä kertaa tarkastella normaalin mikro-ateria kulinarismin sijasta asiantuntevasti. Edellisenä päivänä hankittua darudea lähdettiin siis korjaamaan fine diningin merkeissä Ristorante Gastoneen Korkeavuoreen. Kuten nimestä keskivertoa korkeamman äo:n omaava henkilö voi päätellä, on kyseessä italialainen ravintola. Ja kuten etelä-eurooppalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu, kaikki tehdään hieman myöhemmin. Näin toimi myös raatimme, brunssia/lounasta syötiin klo. 15. Ravintola olikin lähestulkoon tyhjä toimistorottien ja dilberttejen jo palattua takaisin kuutioihinsa eivätkä "tie naisen housuihin käy kalliin punaviinin ja päivällisen kautta" -pariskunnat olleet vielä saapuneet paikalle. Ristoranten miljöö oli miellyttävä ja palvelu asiankuuluvan toimeliasta, olematta kuitenkaan häiritsevää. Dean Martinin & Frank Sinatran "That's amore" kappalettakaan ei tarvinnut kuulla kuin kerran, kiitos jumalille. Ravintolan seinältä löytyy myös älykkyystesti, käykää kokeilemassa. Raati onnistui ratkaisemaan arvoituksen vasta insinöörin puututtua peliin.

Matkaan oli lähdetty maksoi mitä maksoi mentaliteetilla ja Jurristi sekä Vieras Kynä tilasivat 4 ruokalajin menun. Hefe nro. 2, aina nälkäinen insinööri, oli juuri syönyt täyttävän lounaan, joten hän tilasikin itselleen ainoastaan kokonaisen kalan. Krapulan korjailun erottamaton osa on tasoittava, johon krapulainen kaksikko, mr. Dredd sekä Ammattilainen, tarrasivat kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kuumottuneina paikan tasosta keskikalja kuitenkin vaihtui punaviiniin. Tästä päästäänkin jakamaan kehuja heti alkuun. Viinilista oli todella hyvä ja laaja. Ei mitään Aitolehden tissejä, vaan täyttä luomua kaiken lisäksi. Toinen kehuja ansaitseva asia on välittömästi pöytään tuotu leipä. Paikan päällä leivottu leipä oli sopivasti tuhtia ja maukasta. Erityisesti leivän rapea kuori keräsi kiitosta ja Oulunkylän Frank Pappa kehuikin kuorta "ihanaksi". Aitoon italialaiseen tapaan leivän sai kastaa oliiviöljy-balsamiviinietikka mixiin. Jos äidin pikku kulinaristeille kipusi äskeisestä lauseesta palava halu päteä, että se on balsamicoa eikä balsamiviinietikkaa, niin voimme helpottaa ahdistusta neuvomalla kääntymään kaikkitietävän Suomi24 keskustelupalstan puoleen. Muuten nohevasti toiminut tarjoilija ei ilman erillistä pyyntöä ymmärtänyt täyttää ehtynyttä öljyastiaa. Moka ei ollut suuren suuri, mutta hintatasoon nähden virhe on huomion arvoinen. Kaikille teille pikku demareille jotka eivät välttämättä ymmärrä hinnan ja laadun yhteyttä, tiedoksi, että ostaessasi sadan tonnin mersun voit odottaa saavasi paremman nahkaverhoilun kuin ostaessasi satasen korollan naapurin romanilta.

Alkuruaksi CAPESANTE ALLA GRIGLIA, Grillattua kampasimpukkaa korianteri-limekastikkeessa. Top Chefistä tuttua ja kauan himoittua kampasimpukkaa hetken tutkiskeltua voitiin todeta sen olevan ainakin ulkonäöllisesti onnistunutta. Vieras "Iso kynä" Kynä totesi kampasimpukan esillepanon nätiksi eli näpäksi eikä maustakaan löytynyt huomautettavaa. Simpukat olivat oikeaoppisesti grillattu yhtä nopeasti kuin raatimme selviytyy petipuuhista, eli todella pikaisesti. Ja kuten todettu, ainakaan tämän ruokalajin kohdalla, nopee ei oo häpee. Oikeaoppisuuteen kuuluu myös simpukan grillaaminen vain toiselta puolelta ja simpukan asettelu lautaselle grillattu puoli ylöspäin. Näiden aivan täysin epäolennaisten ja "timo aulankomaisten" faktojen jälkeen voidaan alkupala todeta onnistuneeksi. Maku oli mainio ja koostumus mukava. Makua ja koostumusta voisi paremman puutteessa kuvailla katkarapumaiseksi, joten mikäli katkis maistuu, on kampasimpukka varmasti mieleen. Ainoa miinus alkuruoassa tulee kastikkeesta. Kastikkeessa itsessään ei ollut sinänsä mitään vikaa, vaan lähinnä siinä, että ruokailijamme ovat sen verran tyhmiä etteivät osaa käyttää sitruunaviipaletta ilman, että koko lautanen ui mehussa. Selkeä epäkohta, johon on jollakin keinolla puututtava. Ja ei, minulla ei ole ratkaisua pulmaan. Minä kysyn kysymykset ja sinä, homo, vastaat! Onnistunut ape kuitenkin kaiken kaikkiaan ja vihdoinkin päästyä tätä maistamaan olo oli kuin Satyyrillä joka jahtaa nymfejä ja haluaa tyydyttää halunsa näiden kanssa, eli lisää on saatava. Jurristi lupaakin vaihtaa kesäiltojen kabanossin kampasimpukoihin. Heti kun seuraava palkka tulee...

Väliruoka: POLENTA CON LEPRE AL VINO, Polentaa ja punaviinissä haudutettua jänistä. Väliruoka ei aiheuttanut lähestulkoonkaan samanlaista ooh ja aah ilmiötä kuin alkuruoka. Päällimmäisenä pintaan nousi kaksi asiaa. Ensimmäinen oli välitön mielikuva poronkäristyksestä sekä maun että ulkonäön osalta. Toinen se, että polentasta mieleen tuli puuro. Pöytäkeskustelu siirtyikin välittömästi puuroihin ja velleihin, jotka kaikilta raadin jäseniltä näyttivät menevän housuun ikkunan ohi kävelevän kaunokaisen mukana. Mutta ei ruokaa silti täysin voi lytätä. Poronkäristys on hyvää ja kyllä puurokin maistuu. Ei mikään mieltäylentävä annos mutta mielellään annoksen suuhunsa lapioi. Ja vaikka oletus ruokaa tilatessa tästä kyseisestä annoksesta olikin hieman erilainen, voi väliruoan osalta päättää tuttuun lauseeseen "ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi", ja tarkoitan siis todella riittävästi (annoksen koko kostautui erityisesti tunnetusti pienikokoiselle vierailijallemme).

Pääruoka: FILETTO DI VITELLO DA LATTE ALLA GRIGLIA, Hiiligrillattua juottovasikan filettä ja timjamikastiketta. Tomaattirisotto. Suurista odotuksista huolimatta pettymys. Ensin ulkonäkö: muistaakseni paikan päällä annoksen ulosanti ei tuottanut hetkahduksia suuntaan tai toiseen mutta näin jälkeenpäin kuvaa tutkiskeltuamme havahduimme siihen, että lautasella makaa itse Mr. Hankey nojaillen Kaalimatoon. Mukana näyttäisi tulleen myös Mr. Hankeyn hieman veltompaa sukua. Mutta toisaalta tällähän ei ole ruokailuhetkeen merkitystä koska äsken mainittu assosiaatio nousi esiin vasta viikko aterioimisen jälkeen. Tärkein osa-alue eli maku oli myös sössitty, ainakin osin. File oli grillattu osin hiiltyneeksi ja sitkeäksi, johtuen todennäköisesti fileen ei-niin symmetrisestä muodosta. Mutta kun grillaustulos joissakin kohdissa filettä oli onnistunut nappiin, oli maku myös hyvä. Lisukkeena ollut parsa sopi varsan kylkeen. Tosin vierailijamme ei tykkää hitsata tai imeä parsaa, joten hänelle ei juuri mielipidettä tähän syntynyt sen lisäksi, että kiva kun on sesonkituotteita lautasella. Annokseen tilattiin lisuke erikseen listalta ja tällä kertaa päädyttiin tomaattirisottoon, joka olikin positiivinen yllätys. Risotto itsessään oli siis onnistunut, riisit oikeaoppisesti hieman al dente ja maku runsaan tomaattinen. Ongelma kuitenkin syntyi risoton sopimattomuudesta itse pääruokaan. Risoton kuului olla lisuke, mutta tosiasiassa voimakkaan makuinen ja kooltaan runsas risotto olisi yhtä hyvin voinut olla ruokalaji itsessään. Vasikan hento maku jäi auttamatta risoton alle eikä tomaatin maku nyt kuitenkaan ollut ehkä se sopivin vaihtoehto täydentämään vasikkaa. Todettakoon, että muut lisukevaihtoehdot eivät sytyttäneet millään tasolla, joten risoton valinta lisukkeeksi oli helppo sillä hetkellä. Muista lisukevaihtoehdoista saatte esimerkin seuraavan ruoan kohdalla. Pääruoka kokonaisuudessaan kuvaakin hyvin koko menuuta sen epätasaisuudessan.

Kokonainen kala (kuhaa) ja salaatti. Koska Ingenjöör oli syönyt juuri hetkeä aikaisemmin tukevan raksamiehen lounaan, päätti hän tästä syystä jättää sesonki menyyt vastapäätä istuvalle "poika"-duetolle. Tarkoituksena oli hankkia kevyttä proteiini pitoista murkinaa ilman turhanpäiväisiä tärkkelys taideteoksia. Kuha saapui pöytään eleganttiin tapaan kokonaisena, pienen oliiviöljy-yrtti kipon sekä vaihtoehto lisukkeeksi tilatun salaatin kanssa. Yllä olevasta kuvasta voi päätellä, että kuhan asettelu lauteselle oli vähintäänkin skandinaavinen ja olisikin ehkä kaivannut seurakseen idun tai kaksi tuomaan sitä kaivattua ruokatehtonista harmoniaa. Salaatti saa erikoismainintansa ripulimaisuudestaan. Voisi olettaa näin 2000-luvulla EU-direktiivien jollain tapaa määrittävän mitä ruohokasaa voi salaatiksi kutsua. Tai siis on ihan ok, jos mieltää neljä siivua tomaattia ja kaksi lehteä basilikaa oliiviöljyn kanssa olevan salaatti. Kuhasta ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta ei liiemmin mitään erikoistakaan. Tosin kuha on normaalisti hyvin puhdasmakuinen ja neutraali, joten se sopiikin paremmin kevyeksi kenttälounaaksi, kuin hienon illallisen pääruuaksi. Erityistä kiitosta kerää kuhan viereen aseteltu kippo täytettynä oliiviöljyllä ja yrteillä. Oliiviöljy oli kuin viemäriputken asentamiseen tarvittava liukaslubricante (ei todellakaan voi muistaa mitä kamaa niihin oikeasti laitetaan). Öljyllä sai erinomaisesti tasapainotettua kuhan ehkä hieman vaisua makua. Lopulta voidaan mainita tilatun kalan olevan juuri sitä kuin sen voitiin olettaa olevan. Öljy oli pelastus ja kiinteä vesi (salaatti) perseestä.

Jälkiruoka: Pannacotta ja marjoja. Jälkiruokana tarjoiltu pannacotta oli hyvä, mutta, kuten koko menu, ei tarjonnut minkäänlaista yllätystä tai orgasmia. Annoksena kuitenkin hyvä ja raikas päätös varsin raskaaseen menuun. Mielummin söisin kuitenkin vieraana olleen kokkimme specialiteettia valkosuklaapannacottaa, mikä tuulimyllyjen kertoman mukaan on jättefin.

Yhteenvetona tämänkertaisesta raflasta voidaan todeta, että Ristorante Gastone ei ole eikä pyri olemaan Michelin-tason ravintola ruoan tai hinnan osalta. Hintaa 4 ruokalajin menyylle kertyi 47 euroa, jonka päälle 10 euroa lasillisesta viiniä. Paremman tiedon puutteessa menun hinta-laatusuhde todettakoon kelvolliseksi. Jos siis mielesi tekee syödä kokonainen menu alku-, väli-, pää-, ja jälkiruokineen, voi Gastonea suositella. Et tule kokemaan yllätyksiä tai erityisiä gastronomisia nautintoja, mutta saat perus hyvän menun suhteellisen halvalla. Kalan hinnaksi kertoivat 24 euroa ja hinta-laatusuhdetta kalan kohdalla tiputtaa raa'asti lisukesalaatti. Ravintola Gastonesta jäi loppujen lopuksi suuhun kovin tasapaksu ja kunnianhimoton maku. Ravintola sijaitsee kuitenkin alueella, jossa kivenheiton päässä ovat niin Chez Dominiques, Carma ja Savoy sekä muita tunnettuja fine dining paikkoja, joille Gastone häviäisi 6-0 niiden omassa pelissä. Gastone on siis hyvä omalla pelikentällään eikä varmasti tule yrittämäänkään olla muuta kuin se on.

Vieraileva raatimme jäsen ilmoittaa antavansa Gastonelle kolmen tähden jallun. Erityis kiitosta ravintola saa panostuksestaan lautasiin, jotka hyväilivät ammattimiehen silmiä sekä kattavasta viinivalikoimasta.

Jurristi läväyttää arvosanaksi keskiverron ja tasapaksun 2,5 pistettä, mikä muutamia pikku juttuja korjaamalla olisi helposti voinut olla myös 3,5.

Raksojen Ruhtinas haluaa ihan jo periaatteestakin olla eri mieltä. Siksi arvosanaksi muodostuu koolingin kiero 3, mutta päätyen samaan kuin "humanistimme", että arvosanan nostamiseksi ei mitä luultavimmin tarvittaisi woodoota, eikä edes tantraseksiä...

Ps. Oulunkylän kruunaamaton prinssi havaitsi taannoisella kauppareissullansa kaupan pakastealtaan tarjoavan samoja pelmenejä kuin Boris ensimmäisessä kirjoituksessamme. Se, että onko asia huono vai hyvä, niin tässäkin tapauksessa kolikolla on kaksi puolta. Voidaan rehellisesti mainita olon olleen varsin kusetettu, mutta voinhan tästä edespäin valmistaa juuri sellaisen satsin näitä one-way-to-happines-palleroita vain keittämällä niitä 10min omassa tefal-kattilassani.

Ravintola Töölönranta - Ihan kiva paikka

Ravintola Töölönranta
Helsinginkatu 56
00260 Helsinki
Puh: +358 9 6128 5700
Avoinna: ma-pe 11:30-24, la 14-24, su 12-17:30


Blogin ollessa vielä reikä isien kuvitteellisissa visiokondomeissa, tarkoitus oli aloittaa ravintoloiden arvostelu periaatteella "let's be real, mul ei oo rahaa". Mutta ei. Insinöörin palkalla on helppo huudella vaikka ei edes valmis insinööri olisi. Mitäpä siinä puolivalmis, totaalisen köyhä juristi sanoisi? No, esimerkiksi näin: mjoo, niinnojoo, onhan mulla se Mastercard. Tuetkin taitaa perkele kohta tulla.

Vaikka Vallilan Judge Dredd köyhä opiskelija onkin, on hän käynyt Töölönrannassa aiemmminkin syömässä gratuitement corruptiondéjeuner (korruptiolounaita) au nom de employeur, nöf nöf. Ja se oli bon.

Parkkeerattuamme asiaankuuluvan kulkupelimme tarpeellisen matkan päähän ravintelista ja otettuamme pakollisen rankkasateen niskaamme, eteemme avautui ympäristöön hyvin maastoutettu Ravintola Töölönranta. Pöytävaraus pojille oli kuin hanskassa olisi Tiitisen lista, eli not our usual cup of tea. Sisään tultaessa fiilis ei todellakaan ollut kuin Demareiden kevätkokouksessa Urpilaisen saarnatessa punaisia arvoja. Tuhlaajapoikiemme olo oli ennemminkin kuin valtiovarainministerillä, vaikka kassa on tyhjä ja velkaa otetaan. Henkilökuntaan kuuluva juippi otti meidät vastaan kliinisen neutraalisti ja hyvällä maulla ja palvelu oli todellakin asiantuntevaa.


Tämänkertaiseen ravintolaan menimme äyriäisviikkojen vuoksi, joten ruokalistaa ei pahemmin tarvinnut yytsiä. Alkuruaksi rahakkaampi ja mahakkaampi ystävänne tilasi marinoitua lohta lisukkeilla. Tosin lisukkeina ei voida ymmärtää hiilihydraatti-pitoista perunatärkkelystä tai muuta vatsaonteloa täyttävää tavaraa, vaan kyseessä oli piparjuurikreemiä (kyllä juuri sitä samaa, mitä joka joulu vedät graavilohesi päälle), tillikurkkua sekä hyytelöityä soijaa. Itse lohi oli juuri niin erinomaista mitä voit odottaa tämän tasoiselta kapitalistimekalta. Paksuja n. 1,5cm paksuisia viipaleita, joiden tekstuuri lähenteli vastasyntyneen kuutin rasvakerroksen pehmeyttä olematta lainkaan samalla tavalla sitkeä kuin perheesi joulupöytään ostama naapurin Erkon itsepyydystämä Tuusulanjärven kuha, jonka Erkki valehteli vaaleasta lihasta huolimatta loheksi. Jos olet raa'an kalan ystävä tiedät tasan tarkalleen miltä graavilohen tulee näyttää ja maistua. Enkä nyt tarkoita silakan ödöörin omaavaa rouvas henkilöä, jonka "lähes" selvinpäin raahasit Alabamasta kotiisi. Paskapuheet sikseen, soijahyytelön käyttötarkoitus lohen kanssa ei auennut raadille aivan heti, mutta maistettuamme sitä huomasimme tämän sushimaisen flavorin jonka se tarjosi. Lohen päälle ripoteltu merisuola oli kirsikka tämän kakun päällä. Hintaa herkulle Töölönranta pyöräytti ihan kivat 14 EU-markkaa. Hinta oli ravintolan yleiseen hintatasoon nähden sopusoinnussa eikä erottunut listalta mitenkään erityisen kalliina alkupalana, mutta ruotsinlaivalta saa nykyisin lavan olutta samaan hintaan. Kelaa sitä ...

Äyriäissplatter oli siis illan pääruoka. Isolle splaterille hintaa kertyi 50 euroa kahteen pekkaan, joten hinta loppujen lopuksi oli varsin kohtuullinen. Nilviäisiä lautaselta löytyi runsaalla kädellä aseteltuna jos jonkinmoista. Ensimmäinen miinus tosin tulee heti alkuun ostereiden loppumisesta, johon kyllä saimme suurilla supliikkitaidoillamme puhuttua yhden parin selkärangattomia lisää. Lisukkeina löytyi kolmea erilaista dippiä (curry valkosipuli jugurtti, rhode island ja creoli remoulade) sekä punasipulivinaigrette.

Raati lähtee purkamaan vyyhtiä loogisen-epäloogisella-logiikalla vastamyötäpäivään huovaten upottamalla kulmahampaansa ensimmäiseksi valkojalkarapuun. Valkojalkaravusta mieleen jäi normaalia pehmeämpi, mutta miellyttävä koostumus. Maku oli odotettavasti katkarapumainen ja oikeastaan erottui normi shrimpistä vain kokonsa puolesta. Ihan kiva katkis kaiken kaikkeaan.

Tulevaa kesää enteillen splätteristä löytyi kahdenlaista grillattua rapua, tiikeri- ja jokirapua. Mielipiteet jakautuivat tiikeriravussa kahtia, toinen tykkäsi, toinen ei niinkään. Tiikeriravulla voisi kuvitella olevan kaikki mahdollisuudet lautasen kuninkaaksi, mutta jostain syystä tiikeri käyttäytyi kuin black Tiger ja petti. Mutta kuten sanottu, mielipiteet ovat kuin perseenreiät ja kaikilla on sellainen. Myös meillä. Jokiravussa mielipiteet yhtenivät ja molemmat pitivät tästä tulevan kesän ykkösherkusta, jos vain kenolomakkeen numerot kohtaavat teeveessä arvottujen numeroiden kanssa. Ulkonäöltään Matti Vanhasmainen jokirapu ei ollut maultaan lainkaan maakuntakaupoissa ryvettyneiden kepulaisten kaltainen vaan grillihiilen selkeä. Toimitus huomauttaa empiirisen tutkimuksen kautta, ettei grillattujen rapujen saksia voi imeä kuten keittettyjen serkustensa. Mieleen tulee lähinnä golfpallon imeminen puutarhaletkun läpi.

Tunafish is oceans chicken. What a load of bullshit! Merirapu on meren kana, ainakin Vallilan Päällikön mielestä ja eritoten curry-majoneesin kera. Patolan Paronin hienostuneet makunystyrät nauttivat ravun tuottamasta ei-kanamaisesta mausta, tähän lisäten vielä katkaravulle ominaisen purupinnan times 2, niin voidaan tälle merimadolle heittää yläfemmat, tuplana.

Rapu osio on hyvä päättää molempien suosikkiin, savustettuun katkarapuun joka eli nimensä mukaisesti. Maku oli loistavan savumainen, rapuja oli paljon ja ne toimivat myös ilman dippiä. Bien!

Rapujen lisäksi spätteriltä löytyi kahta erilaista simpukkaa. Vihersimpukasta ei juuri positiivista sanottavaa ole. Koostumus oli sitkeä ja jänteinen kuin Ato Boldonin reisi eikä makua pelastanut edes runsas sitruuna. Epic fail. Myöskään sinisimpukka ei tuottanut katsomoon aaltoja, vaikka maku olikin selkeästi parempi kuin vihersimpukassa. Sinisimpukoiden suurin ongelma löytyikin laadunvarmistuksesta. Myönnämme, etteivät gastronomiset taitomme ole Anthony Bourdainin siivittämällä tasolla, mutta yhteen ääneen lausuttuna voimme todeta Tanskan maalla olevan jotain mätää jos osa simpukoista maistui lähinnä eiliseltä perunamuusilta. Perunamuusimainen koostumus oli kuitenkin pientä verrattuna simpukoista löytyneeseen hiekkaan. Hyihyi ja sormen heristys. Anteeksiantamatonta.

Kaiken kaikkiaan Ravintola Töölönrannasta jäi positiivinen, joskin hieman pliisu jälkimaku. 25 eurolla per lärvi syötävää riitti useamman tunnin bakkanaaleihin. Erityistä kiitosta Töölönranta saa palvelusta ja hieman ehkä yllättäen musiikista. Taustalla soi muun muassa Saint Germainia ja Mc Solaria. Vallilan Turistin tuomioksi räjähtää kolme (3) pyrpylää. Syömään tänne voi tulla uudemmankin kerran kun pätäkkää löytyy joskus enemmän. Kirjoittaja on kuitenkin mielummin vakavasti p.a kuin Timo T.A.

Ogelin Oiva Insinööri on hieman enemmän optimistisempi mitä tulee arvosanoihin. Ensimmäinen oikeasti mainitsemisen arvoinen asia oli asiakaspalvelu. Tarjoilijan tuottama palvelu toimi kuin junan vessa. Voisin väittää tarjoilijan käyneen tämän 3h ruokailun aikana n. 15 kertaa kysymässä miltä ruoka maistuu, tyhjentämässä roska-astian sekä täyttämässä vesikannun ilman, että se olisi ollut millään tavalla häiritsevää. Luultavasti myös perse olisi vessassa pyyhitty, jos olisi vain kehdannut sitä pyytää. Kunhan hintaa ei katso liian kriittisellä silmällä, niin arvosanaksi voi antaa helpon vitosen (5). Mutta simpukoissa ilmenneet laatuvirheet pudottavat arvosanan neljään (4) iskuporavasaraan. Jälkikäteen katseltuna ihmetyttää kun matkassa on tuleva juristi ja diplomi-insinööri, eikä siltikään kumpikaan saanut sanaista arkkuansa auki valittaakseen perumuussin makuisista ja hiekkaisista simpukoista... You can't beat em all!