Mad Max(ill)

Maxill Restaurant, Korkeavuorenkatu 4, 00150 Helsinki

Mies tiskin takana

Kaksi shulukia (eli läskiä somaliksi) kävelivät myrskyssä päämääränä ravintola, jonka henki ja veri on tästäkin blogista tuttu mies (kuva oikealla). Matka Korkeavuorenkatu neljässä sijaitsevaan Maxill ravintolaan ei ollut helppo. Infernaalinen syysmyrsky laittoi ajattelemaan lähentyvän itsenäisyyspäivän korvilla Kallion kodittomia juoppoja. Hjallis sanoisi: kovaa bisnestä.

Ravintola Maxill ei sijainnillaan prameile ja ilman ulkopuolista mainostamista on vaikea kuvitella perus ruotsinlaivaturistin koskaan eksyvän paikalle. Sen, pitääkö asiaa positiivisena, vai kuten järvenpään reisikäsi asian ilmaisisi, negana, voi jokainen päättää itse. Henkilökohtaisesti asia ei vaivannut. Itse ravintola herätti Pitäjänmäen Paronissa mieltyisiä ajatuksia; pienehkö ravintola on suunniteltu (tarkoituksella?) siten, että aulan baari on korokkeellisesti erotettu pääsalista, mutta välillä ei ole ääntä vaimentavaa seinärakennetta. Tämän vuoksi aulan keskivolyyminen puheensorina pitää huolen ettei pääsalissa vähäisen asiakasmääränkään vuoksi tunnu liian yksinäiseltä. Kapitalistin sydäntä lämmittää myös tilan tehokas käyttö.

Menun suhteen Hefeillä oli selvä suunnitelma. Toinen söisi nettisivuilla mainostetun menu I:n ja toinen menu II:n. Menu I sisälsi seuraavat ravitsemustuotteet: kevyesti savustettua nieriää mätimoussella etikkakurkkujen kera, poronsisäfilettä ja peruna-sipulipaistosta madeirakastikkeella, jälkiruuaksi suklaa-valkosuklaakakkua. Menu II sisäli härkäpastamia ja piparjuurikreemiä, paistettua turskaa, risotto nero ja chorizoa sekä jälkiruoaksi Crème brûlée ja mustaherukkasorbettia. Internet ei kuitenkaan ollut vielä ehtinyt itse ravintolaan sillä de facto menu oli jokseenkin erilainen kuin interneetissä. Tästä lisää tuonnempana. Villakoiran ydin oli kuitenkin se että nyt syötäisiin ja läskisti. Eli tilausta tiskiin ja porukka naurammaan. Ja sekuntikello pyörimään, tietty. Nyt otetaan lafkasta mittaa.

Keittiön tervehdys

Aijai te pikku hätähousut siellä. Luulitte, että nyt olisi alkupalan vuoro. Niggas you were wrong. Kuten korkea-arvoisille vieraille kuuluu, on keittiöllä tapana tervehtiä vieraita annoksella nimeltä "lö petit chef nöf bonjour" eli keittiön tervehdys. Free of charge tietty. Suck on that! Keittiön tervehdys oli tällä kertaa hummerikeitto "napsu" jokiravuilla. Oikein kiva ja maistuva. Näihin läskeihin osuttiin ja upottiin tällä tervehdyksellä. Kiitokset kokeille. Mösjöö ja merci.

Yllä harkäpastrami ja alla nieriä.

11 minuuttia 18 sekuntia ja 33 sekunnin sadasosaa tilauksesta: ateriat saapuvat pöytään. Välitön vaikutelma on silmää miellytävä esillepano. Pastramissa lisukkeineen ei löydy valittamisen sijaa. Ongelmaksi Jurristin mielessä nousi kuitenkin se, että kun odotukset keittiön tervehdyksellä oli ladattu sfääreiksi niin odotetun titteliottelun sijasta pastrami osoittaitui keskiraskaansarjan sijoitusotteluksi. Hyvä matsi mutta tyrmäys jäi tulematta. Toisin sanoen annos ei yllättänyt, mutta omassa painoluokassaan voitto pastramille tuli selkeillä tuomariäänillä. Selkeään pistevoittoon auttoi pastramialkuruoan erityisesti piparjuurikreemin ja balsamicosiirapin avuttaman left-right-left-right-good-night yhdistelmän  soveltaminen. PP eli Pitäjänmäen Paronin kylmäsavustettu nieriä oli niin täydellinen kuin fisk startteri vain voi olla. Itseasiassa nieriän kylmäsavu oli niin hento, ettei sitä tunnistanut savustetuksi vaan oletusarvoisesti raati luuli sen olevan graavia. PP tosin ilmaisi ihmetyksensä kuinka vähä suolaista oletettu graavi oli. Asialle saatiin closure, kun raadin tuttu puuhamies ilmestyi keittiön puolelta kysymään herrasväen ruokalutunnelmia.

Saltimbocca ja perfecto al dente -aste

21 minuutin 41 sekunnin ja 21 sekunnin sadasosan jälkeen pöytään saapui menuiden pääruoka vaihtoehdot. Jurristin pääruoka menun mukaan oli paistettua turskaa, risotto nero ja chorizoa. Pöytään katettiin kuitenkin saltimboccaa sienitagliatellen ja cafe de paris -voin kera. Mikäpä siinä, turskaa olisin mielelläni maistellut mutta saltimbocca kelpasi myös. Ei tässä niin nöpön nuukaa olla. Saltimbocca on siis pähkinänkuoressa kerrottuna pekoniin käärittyä vasikkaa eli match made in heaven. Vai onko? Jurristin herkät suolareseptorit havaitsivat lihan lievän liikasuolaisuuden, johtuen todennäköisesti juuri pekonifaktorista. Tästä johtuen annoksen pääraaka-aine olikin annoksen heikoin lenkki. Sienitagliatelle ja sen seuralainen cafe de paris -voikastikeratkaisu olikin sitten täysi 11 skaalalla 1-10. Pasta oli täydellisen al dente ja kastike sekä sienet todella hyviä. Kuten R. Kelly sanoisi: baby you're so fine (I'll piss on you).

Sopivan veristä Petteriä

PP:n pääruuaksi oli valikoitunut Petteri Punakuonon epäonnisempi sukulainen eli tarjolla oli poronfileetä ja peruna-sipulipaistosta Madeira-kastikkeella. Poronfilee oli sisältä kuten pyöveli haluaisi jokaisen asiakkaansakin olevan; Täysin veretön, mutta punaista on silti esittää yleisölle. Peruna-sipulipaistos, no siinä oli perunaa ja sipulia tietyssä suhteessa toisiinsa. Ihan hyvä hiilaripläjäys, ei valittamista. PP:n sisäinen kulinaristi olisi toivonut tapetun lapin kansalliseläimen rinnalle esim. perunapyreetä. Mutta koska on ihmisiä, jotka tykkäävät nuuhkia pikkuhousuja, niin tämänkin asian suhteen löytyy varmasti omat tykkääjät eli kuten facessa voisi asian ilmaista: "likettäjät". Madeira kastikkeen hento konsentraatio hieman peittyi lihan ja peruna-sipulipaistoksen vahvoihin makuihin, eikä alivoimatilanteestaan onnistunut nousemaan vertaistensa joukkoon.

Creme brule ja Jurristille maistuu.

39 minuutin 55 sekunnin ja 25 sekunnin sadasosan kuluttua tilauksesta pöytään kannettiin makiaa mahan täydeltä. Jurristin menukokonaisuuden kruunasi creme brule avec vadelmasorbet sekä karhunmarjoja. Varovaisesti arvioiden jälkiruoka oli helvetin hyvä. Rehellisesti arvioiden jälkiruoka oli aivan murhaavan hyvä. Ja jos arviointiin laitetaan hieman tussia ja keverilisää niin jälkiruoalla olisi voitu lahjoa Ted Bundy, Charles Manson, Lee Harvey Oswald, Anneli Auer, Paavo Väyrynen, Adolf Hitler, Eric Cartman sekä Bernie Maddoff Pyhän Pietarin vartiomista taivaanporteista jonon ohi. Jälkiruoka, tuo usein unohdettu ja aliarvioitu osa ateriaa nousi yllättäen menun parhaaksi komponentiksi. Jos nyt jotain olisi keksittävä, niin creme brule olisi voinut olla lämmintä. Silloin kylmä vadelmasorbet olisi tuonut siihen mukavan kontrastin. Kylmä ja kuuma, get it? Creme brule kuitenkin tyypillisesti ja autenttisesti tarjoillaan kylmänä, joten ei auta valitella. Ajatuksia herättävä ajatus kuitenkin. Siitä vain kehittelemään.

Tuplasuklaakakku- ja kahviekstaasi.

PP:n jälkiruoka olisi laittanut jokaisen XY-kromosomivammaisen pikkuhousut tippumaan ja antautumaan mitä pervoimmille ehdotuksille pelkästä lipaisusta. Kyseessä oli tuplasuklaakakku, joka oli ihan aikuisten oikeasti puhdasta suklaata, mikä vain ulkoisesti näytti kakulta. Varsinainen leidari (=ladyboy) siis. Kakun pohjalle oli siunaantunut maitosuklaata ja sen päälle valkoistasuklaata. Koska PP on kahvinarkomaani ja tämän vuoksi oppinut nauttimaan suklaisista yllätyksistä, niin ensireaktio jälkiruuasta oli kaikin puolin anti-negatiivinen. Mutta rehellisesti sanottuna jälkiruoka oli hieman liian tuhti. Suklaata oli n. 150-200g ja näin kaksilahkeiselle tallaajalle aivan liikaa. Mutta koska hameväen aivorunko pystyy tuottamaan loputtoman määrän ihmiskehon omaa orgasmia eli dopamiinia ahtaessaan tätä kaakoamassajäähdykettä kitusiinsa, niin jälkiruuan potentiaaliset mahdollisuudet ovat selvästi nähtävissä. Vain tuotteen markkinointisegmentti on pielessä. Jälkimainintana: tuplasuklaakakusta voisi saada mielenkiintoisesti erilaisemman, jos suklaa tasapainon kääntäisi ympäri ja antaisi tälle parempaa lämpöhoitoa kuin Leningradille natsipiirityksen aikana. Koska jokainen itseensä kunniottava cocomassan ahtaaja tietää, että valkosuklaan sulamispiste on joitain asteita alhaisempi kuin valkosuklaan, niin pienellä lämpöhoidolla valkoiselle kakkuraukalle luotaisiin ruskea bukkakemainen erinomaisuus.

Jurristin loppukaneettina nostettakoon esille edellä mainittu creme brule tapaus. Vaikka jälkiruoka oli todella hyvä, se ei kuitenkaan loppujen lopuksi tarjonnut mitään uutta. Kuten totesin, olisin jossain määrin toivonut sen olleen lämmin, vaikka näin creme bruleeta ei olekaan tapana tarjota. Se olisi kuitenkin tuonut siihen yllätyksellisyyttä. Tämän voidaan todeta koskevan koko menuuta. Kaikki osat itsessään olivat todella hyviä, mutta kuitenkin ennalta arvattavia, jos ilmaisu sallitaan. Yritän siis sanoa, että menu kokonaisuudessaan ja ruoat olivat hieman tylsiä. Ehkä menuun alunperin kuulunut turska olisi nivonut kokonaisuudeen tiukaksi paketiksi, jossa yllätysmomentti olisi myös ollut läsnä. Jurristin arvosanaksi Maxillista kuitenkin vahva 8/10.

Kokonaisuudessaan PP:n menu oli täydellisyyttä hipova. Jälkiruuastakaan ei voi liian paljon sanoa pahaa, koska eihän se missään nimessä ollut huonoa. Ainoastaan hienoiset etikettivirheet, kuten alkuruokailuvälineiden puute, tarjoilija ei varmistanut fileen kypsyysastetta, vaan se piti itse varmistaa sekä se, ettei ruokalistoilta löytynyt menuja, jotka ovat ravintolan kotisivuilla. Näillä aspekteilla ravintolan loppuarvosanaksi PP pyöräyttää pii-asteikolla 2,94 / 3,14 3CaO SiO2 (sementti-partikkelia). Menisin siis toistekkin.

Ps. Mikäli joskus eksytte läheiseen Kom ravintolaan, niin kyseisen paikan wc ei sovellu kakkimista varten, ainakaan jos omistaa hiemankin pidemmät koivet.

Hefet ulkomailla, part I - Ich bin ein dönerberliner

Guten tag arvon lukijat, kaikki te kaksi!

Koska blogistiemme elämä on niin suunnattoman hektistä, henkisesti kuluttavaa ja fyysisesti uuvuttavaa sekä syystä, että insinöörillämme on harvoin luova olo, on blogin päivittäminen lievästi sanoen ollut jäissä noin 337 päivää. Koska kylmä fakta kuitenkin on (kuten eräs suuri ajattelija asian on ilmaissut), että "jos ei syö, voi kuolla", on arkistoon kertynyt kiitettävä määrä aineistoa. Vakaa aikomus onkin, että aineiston purkaminen aloitetaan nyt ja toivottavasti kiihtyvällä tahdilla. Näin, koska tavoitteenamme on tarjoilla lukijoillemme, teille kaikille kahdelle, korkealaatuista ja globaalia ruokajournalismia. Bitte schön!

Kuvan ravintola ei liity kirjoittajaan

Annetaan näin ensimakuna hieman tiiseriä tulevasta. Allekirjoittaneet ovat viimeaikoina käyneet ulkomailla, joten tulevat kirjoitukset sisältänevät matkokertomuksenomaisen makumatkan esimerkiksi dönertaivaaseen, siansorkkamaiseen Müncheniin sekä lonkeromaiseen Lissaboniin. Tulossa on myös "spin-off" tyyppinen videoblogi, jossa keskitytään maistelemaan maailman yrjöttävämpiä shotteja. Jotkin valikoidut ihmiset ovat tästä jo mahdollisesti etukäteismaistiaisia saaneet. Mutta tästä lisää myöhempänä, stay tuned!

Mutta mennäänpä astiaan. Ensimmäisessä makumatkalaisessa osassa blogistimme sekä sekalainen joukko asiaankuuluvaa hämmentäjää suuntasivat Berliiniin hämmentämään. Hämmentävästi Berliinissä tuli myös syötyä, noin niinkuin ainakin näin krapulansinisten ajatusten takaa muisteltuna. Mutta miten börliiniläisittäin siis syödään? No ainakin halvalla ja hyvästi! Ja varsin lihapitoisesti. Matkaseurueesta tosin löytyi huhujen, ja yhden närkästyneen kananuudeleista kieltäytymisen, perusteella myös vegaanihenkilöitä. He voivat halutessaan kertoa kokemuksistaan vaikka kommenttiosioon. Tai eivät. Eihän tätä kuitenkaan kukaan lue. Noniin.

Ensimmäiseksi otetaan tietysti käsittelyyn Berliinin lahja kaikille krapulaisille, humalaisille, yksinäisille, kaikille. Döner kebap, ystävien kesken pitakebu. Mutta ensin hieman kebabfaktoja. Eurooppalaistyylisen kebabin faijaksi on kutsuttu Turkissa syntynyttä Mahmut Aygünia (1921–2009), joka muutti Saksaan 16-vuotiaana ja tarjoili ensimmäisen kerran ravintolassaan Berliinissä kebabia pitaleivällä vuonna 1971. Tätä ennen kebabia oli saanut riisin kanssa, mutta leipään kääriminen muutti sen pikaruoaksi. Tämän seurauksena döneristä tulikin suuren kansanosan ruokaa eli dönerille kävi niin sanotusti timosoinit. Nykyään dönereitä myydään Saksassa noin kaksi fucking miljoonaa kappaletta päivässä ja vuosittain noin 3,5 motherfucking miljardin euron edestä! Tiesittekö muuten, että Suomessa jokaista 5222 asukasta kohden on yksi kebab ravintola?!?!

Kuvassa oleva döner on tuttu korkkareista.

Etukäteisfiilistelyt döneriövereistä ja sen sellaisista latasivat odotukset niin korkealle, että todellisuuden mahalasku oli jokseenkin väistämätön. Mukaan mahtui siis myös pettymyksiä ja keskinkertaisia suorituksia. Mutta ero oli kuitenkin huomattava verrattuna Suomesta saatavaan jauhelihaan pitaleivän välissä. Saksalaisen dönerin kanssa oli ensinnäkin suhteellisen selvää, että sen tekijät pelasivat aivan eri liigassa kuin suomalaiset vastinparinsa. Ero oli kuin Tapparalla ja Dortmundilla. Kebab ravintoloista/kioskeista välittyi ammattimainen tekemisen meininki ja vartaassa pyörivä, itsetehty, lihajytky näytti ja maistui totaalisen paremmalta kuin kotoisa samanlainen. Dönerin seuraksi lisukkeita leivän välissä oli myös jokseenkin erilaisen oloinen ja määrällisesti poikkeava satsi kuin normaalisti olemme tottuneet. Normaalin salaatin, sipulin sun muun lisäksi välistä löytyi perunaa, munakoisoa, marinoitua punasipulia ja, hemmetti vieköön, vaikka mitä muuta. Kastikkeista erikoismaininta kuuluu mangokastikkeelle, yllätysveto, joka myös toimi raikkaana lisänä. Erikoismaininnan saa myös kanadöner. Dönerkioskit tuntuivat olevan auki läpi yön ja mikä parasta hintaa kebabtaskulle tulee vain 2,5 euroa. Siitä ehdottomasti Berliinin dönereille Hefejen seal of approval! Suositellaan nautittavaksi helvetin halvan ja hyvän saksalaisen oluen kera (jota myös saa läpi yön)!

Seuraavassa osassa seikkailemme edelleen Berliinissä ja tutustumme schnitzeleiden ja makkaran makoisaan maailmaan. Pysykää kanavalla!

Ps. Kuten jotkut ehkä huomasivat, niin hefejen olinpaikat ovat tarkentuneet Pitäjänmäelle ja Alppilaan. Kaikki ihailijat voivat siis siirtyä vanhoilta alueilta uusille kulmille parveilemaan.